Julkaistavissa 2.12. 2010 klo 13.15

Finlandia-palkinto 2010 

Kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi

Uljas nuoruus! Sen läpinäkyvä seitti verhoaa ihoasi, olkapäilläsi se kimaltaa aamukasteena, rintakehän vaaleanpunaiset nännit kukkivat ...

Siteeraus on Pentti Holapan runosta. Finlandia-palkittu 82-vuotias Holappa oli juuri puhelimessa kertonut, että hän esittäisi tämän runonsa Radio Suomen Runoraadissa. Mahtavaa. Holappa ravistelisi radiossa yhtä ikään liittyvää tabua: vanhuksen eroottisia tunteita.

Puhelin soi uudestaan. Minulle tarjottiin kunniaa valita tämän vuoden Finlandia-voittaja. Tulin itse ravistelluksi.

Olen tähän mennessä nuorin diktaattori, 39-vuotias.  Otan iän esille, koska ikään liittyvä hämmennys on läsnä yhteiskunnassamme ja myös niissä kuudessa teoksessa, jotka sain esiraadilta luettavakseni. Iästä tuntuu olevan tarvetta puhua Suomessa, jossa nuoruuden yläikäraja on pitkään noussut, vanhaksi koetaan itsensä entistä myöhemmin ja valta on nyt siirtymässä suurilta ikäluokilta jopa suoraan lapsenlapsille.

Tänä vuonna myös palkintoehdokkaiden kirjoittajat ovat keskimääräisesti aiempaa nuorempia. Mutta eiväthän he enää nuoria ole ja he pohtivat romaaneissaan enemmänkin tasapainoista aikuisuutta, elämän ehtoota ja ajatusta siitä, että ikääntyminen jalostaisi.

Riikka Pulkkisen Totta kuvaa viisaasti, aistikkaasti ja ajankohtaisesti kolmen sodanjälkeisen sukupolven suhdetta rakkauteen ja toisiinsa. Kuoleman edessä ja salatun rakkaussuhteen paljastuessa, perheen sisäiset valtasuhteet muuttuvat. Haavoja aukeaa, mutta syntyy myös mahdollisuus kohdata iän ja roolien ohi tasavertaisempina ihmisinä.

Erik Wahlström Flugtämjaren eli Kärpäsenkesyttäjä on revittelevä tämän ajan  näkemys, siitä millaisessa Suomessa ja miksi Johan Runeberg nousi valtakunnan runoilijaksi ja millainen vaimo Fredrika oli. Wahlströmin Runeberg on kirjoitettu täyteen räjähtävää vihaa. Ikääntyminen ei suurmiestä jalosta.

Joel Haahtelan Katoamispisteessä keski-ikäistyvä mies etsii kuolleen kirjailijan arvoituksesta ratkaisuja omaan elämäänsä ja työstää samalla eroaan. Markus Nummen Karkkipäivässä on ratkaisevaa, että aikuiset pysähtyvät kuuntelemaan lasta.

Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan on raikas teos kipuilusta aikuisuuteen liittyvien odotusten ja todellisuuden kanssa.

Erityisesti Salmelaa mutta myös muita ehdokkaita haluan kiittää rohkeista rakenneratkaisuista. Tämän vuoden palkintoehdokkaissa on käytetty perheautoja ja metsästettäviä eläimiä kertojina, lapsen mielikuvituspuhetta, kirjallisten tyylilajien vaihteluita ja aikahyppyjä erittäin ammattitaitoisesti tarinan ehdoilla eikä itsetarkoituksellisesti.

Suhde ikään siis kiinnostaa minua, mutten valitse voittajaa yhden teeman pohjalta. Tai vaikka siksi, että Suomea ravistelisi terveellisesti, jos pienelle kielialueellemme ilmeisen loistavasti kotiutunut ulkomaan kansalainen voittaisi Finlandian.

Vuoden 2010 Finlandia-palkinnon voittaa Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä.

Valitsen Irman. Mikko Rimminen on luonut keski-ikäisen naisen, joka elää arkea, jota moni Suomessa pelkää. Päivät vaan tumpsahtelevat paikalle ja matkoihinsa niin kuin ne tekevät silloin, kun elämä on kutakuinkin kunnossa. 

Mutta elämä ei ole oikein kunnossa. Irma ei ole töissä. Ei ole työyhteisöä tai sukua.

On aikuinen poika, jonka elämästä ei ota selvää.

Ilmaisen huonekasvin takia Irma soittaa ovikelloa Keravalla ja päätyy väärään kotiin. Koska virheitä on hankala myöntää, Irma tekeytyy taloustutkimuksen kyselijäksi. Kahvittelu Irjan luona pahkakellojen natkeessa on niin mukavaa, että Irma jää koukkuun. Luo itselleen kuvitteellisen työn kyselijänä.

Nenäpäivä on romaani imusta toisten luo. Kertomus siitä, millaiseen hätäratkaisujen sumaan ihminen voi päätyä, jotta saisi kypsällä iällä uuden ystävän. Nenäpäivä on hellästi kantaaottava romaani.

Toistettu totuus on, että aikuinen ihminen on vastuussa teoistaan. Eri asia on, että kuinka paljon kullakin on kykyä ja voimia elämäänsä hallita. Rimmisen rakentama Irma on ylivirittyneen itsetietoinen ihminen, joka kuulee järjen äänen, mutta jota vietit vievät ja tunteet heittelevät.

" Oli pakko kääntyä  liittymästä ja suikahtaa Keravaan niin kuin johonkin ruskeaan, tahmeaan samanaikaisesti houkuttavaan ja ahdistavaan suklaakastikkeeseen."

Rimmisen kieli on ainutlaatuisen pursuavaa. Irma on luovaan luokkaan kuuluvan kirjailijan keino päästä itse kuokkimaan tavallisten ihmisten erilaisiiin keittiöihin. Rimminen poksauttelee päähenkilönsä mieleen uusiosanoja ja ajatuksia sademetsää siivoavista pikkulinnuista eli töpöliputtajista moottoritien nopeuksilla. Muodostuu ajatusruuhkia. Ei ihme että Irma ylikuumenee ja nenä kolhiintuu. Hän on hitaampi eläjä. Irma ei uskalla käyttää poikansa autossaankaan nelosvaihdetta. Kolmonen ei toimi. Joten Nenäpäivä sisältää kirjallisuushistorian hitaimman ja äänekkäimmän takaa-ajon, jossa Irma ajaa poliisit rinnallaan Keravalta Helsinkiin kakkosvaihteella.

Nenäpäivän huumori haastaa perusnegatiivisuuden ja kääntää mustan valoisaksi. Keski-ikäinen täti-ihminenkin taipuu hyväksymään, että nykynuoriso voi olla hyvätapaista. Valitsen Irman, joka toivoo, että oltaisiin vaan yhdessä ja mukavia toisillemme. Nenäpäivän lukemisen jälkeen, se tuntui oudosti mahdolliselta.

Kirjakauppaliitto ry Eteläranta 10 00130 Helsinki 040 6899 112 toimisto@kirjakauppaliitto.fi www.kirjakauppaliitto.fi
© Kirjakauppaliitto ry